Luvut tuntuvat niin tyhjiltä päässä. Ei millään haluaisi uskoa että runsaan kahden viikon päästä meikäläinen on matkalla toiselle puolelle maapalloa - ja jää sitten vielä sinne runsaaksi neljäksi kuukaudeksi, ellei pidemmäksikin aikaa. Kuka tietää.
Tällä hetkellä se kaikki tuntuu absurdilta, vaikka takaraivossa naputtaa vielä tekemättömät asiat.
Istun VR:n junassa Turusta Helsinkiin - ja siitä eteenpäin Lahteen - persus ja hartiat kipeinä eilispäivän salilla olosta. Lähdimme juuri Karjaalta. IC-junan kakkosvaunun yläkerta on kutakuinkin täynnä, mutta vaikka kyseisessä kerroksessa sijaitsee lasten leikkiosasto, ei muksuja ryntäile pitkin käytävää kuten normaalisti. Vieressä ei istu satunnaista lapsia vihaavaa bisnespariskuntaa, jolle lipunmyyjä on ojentanut paikkaliput suu vahingoniloisessa virneessä.
Ulkona on vielä lumista ja pakkasta. Perushuttua, joka on tultu koettua jo useaan kertaan. Tsekkasin muutama päivä sitten Forecasta että Kiotossa ollaan jo reippaasti plussan puolella.
Muutama vuosi takaperin löysin itseni Lahden Muotsikan sisustusarkkitehtuuriin linjalta, ja iänikuisen unelmani myötä hain viime syksynä opiskelijavaihtoon Kiotoon kevätlukukaudeksi.
Olen kyynikko, joten en uskonut pääseväni edes koulun alkukarsinnoista läpi, mutta tässä sitä nyt sitten porskutetaan kohti huhtikuuta, opiskelijavaihtoa ja ennen kaikkea Japania.
Tässä vaiheessa matkanjärjestelyjä on käyty läpi jo koko ihmisruumiin - vai pitäiskö sanoa naisen - tunteiden repertuaari: on ollut epätoivoa ja -uskoa, iloa ja jännitystä, pelkoa ja stressiä, on ollut täysi luottamus omiin kykyihinsä kunnes on iskenyt jälleen kauhea epävarmuus. Olen nähnyt painajaisia jossa lentoliput ja passit ovat unohtuneet kotiin kun lennon lähtöön on enää tunti. Seuraavana yönä uneksin kulkevani pitkin Kioton vanhoja katuja, tapaan hymyileviä ihmisiä, juttelen heidän kanssaan japaniksi ja juon teetä ja syön takoyakia.
Näin kaksi viikkoa ennen lähtöä on kuitenkin ennen kaikkea hyvä fiilis. Kaikki kyllä sutjaantuu, se on nähty ennenkin. Viimeiset kouluhommat täällä Suomessa painavat päälle, mutta ne eivät ole mitään mitä tajuton tietokoneen näppäimistön hakkaaminen ja tunteja kestävä hiiren klikkailu ei korjaisi. Ennen matkaa pitäisi vielä treffata muutamia kavereita. Perhe on tukenut ja auttanut kaiken tämän sulattamisessa, niin ovat koulukaveritkin(jopa jo vaihdossa olevat koulukaverit. Opiskelen valehtelematta aivan upeiden ihmisten kanssa).
Vaikka olen haaveillut vaihto-opiskelusta Japanissa jo yläasteelta pitäen, yritän pitää odotukseni hyvin pieninä. Pessimisti ei pety, sanoo moni lähipiiristä - ei siis vaihtoon liittyen vaan yleensäkin - ja koen että se on minulle hyvin ominaista. Tällä tavoin olen hiton iloinen kun (melkein) kaikki menee putkeen!
Tällä hetkellä ainoa pelko persiissä on tuo Finnairin lakkoilu. Hyvän asian puolesta on hyvä lakkoilla, ilman muuta, mutta kyllähän se nyt ärsyttää jos kaikki matkajärjestelyt menevät pieleen sen vuoksi. Toivottavasti sopu syntyy - tai ainakin siksi päiväksi kun lentoni lähtee. Sen jälkeen seison Finnairin lakkoilun takana nousevan auringon maasta käsin.
