Festivaaleja, ideaalitalo ja lähestyvä kotiinpaluu

Ja niin jäljellä oli enää 25 yötä.

Aloitus on vähän surumielinen: ennen lähtöäni Kiotoon laskeskelin että päiviä jotka viettäisin täällä tulisi olemaan 123. Alkuperäinen lähtöpäiväni oli jo 2. elokuuta, mutta muutin sen 18. päiväksi, joten yhteensä Japanin päiviä koostuu siis 139. Ja niistä on jäljellä enää 25.

Aika on ihan absurdi käsite, eikä pienet ihmisaivot pysty ymmärtämään kuinka nopeasti aika todella kuluu. Kaikki on ohi ennen kuin sitä edes tajuaa. Jossain vaiheessa aloin miettimään olisiko sittenkin pitänyt tulla tänne vuodeksi. Olisin varmasti pärjännyt ilman sen suurempaa koti-ikävää, sillä ihmiset täällä, niin muut vaihtarit kuin paikallisetkin, ovat aivan mahtavaa sakkia. Silti, jo kuuden kuukauden aikana on tullut heijasteltua niin omia tavoitteita ja haluja tulevaisuuden suhteen, on ehtinyt olla ikävä perhettä ja sisaruksia sekä läheisiä ystäviä, jopa joitakin asioita Suomesta on tullut ikävä.

Istun tällä hetkellä pienessä asuntolan huoneessani ilmastointi hyristen. Ulkona on hemmetin kosteaa ja kuumaa ympäri vuorokauden. Uskoisin että kroppani ei enää edes hikoile vaan pelkästään kerää pinnalleen kaiken ympärillä olevan kostean ilman.
Viimeiset pari viikkoa ovat sisältäneet niin japanilaisia juhlia kuin stressaamista vikasta presentaatiosta. Gion Matsuri, Kioton ja Japanin eräs tunnetuin juhla, alkoi 13. päivä heinäkuuta ja päättyy 31. päivä. Tänään, 24. päivä, japanilaisten selityksen mukaan jumalat palasivat taivaaseen. Kolme kulkuetta kulki ohi yliopistomme vuokraamaan vanhan japanilaisen talon, jossa me, Gion Matsuria varten T-paitoja värjänneet ja myyneet oppilaat, pidimme päättäjäisjuhlamme.

Gion Matsuri oli kaiken kaikkiaan ihmisten täyteinen juhla, joka - meikäläisen näkökulmasta - sisälsi paljon katukojuja myymässä massoittain ruokaa ja juomaa, eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään ylivertaisen erikoista. Juhlaa vietetään jumalten suosion vuoksi, jotta kaupunkia eivät vaivaisi taudit ja katastrofit. Turistin näkökulmasta se oli valtavien massojen syömäfestari, johon pukeuduttiin yukataan ja syötiin hyvin lyhtyjen valaisemassa keskustassa. Ja kun puhun valtavista massoista, tarkoitan että 4-kaistan autotie kaupungin keskustassa useine sivuteineen oli suljettu autoilta iltakuudesta lähtien ja oli täynnä vain ihmisiä niin kauas kuin vain näki. Kymmeniä tuhansia ihmisiä edessä ja takana.

Vaikka Gion Matsuri oli hieno kokemus kaikenkaikkiaan, se ei jäänyt mieleen oikein ihmeellisenä juhlana. Veikkaan että tapahtumat liikuttivat enemmän paikallisia kuin meikäläistä joka ei oikein japanin kieltä ymmärrä tai lue.

Sitä vastoin, asuntolamme lähellä sijaitsevan historiallisen Shimogamo-temppelin Mitarashi Matsuri jätti polttomerkin sydämeeni. Ehdottomasti kaikista juhlallisuuksista joita tähän asti on Japanissa todistanut, tämä oli tähän astisista kaunein. Perusidea kyseisessä juhlallisuudessa on, että temppelissä oleva pieni joki jaetaan, jotta ihmiset pääsevät kävelemään temppelin veteen sillan alitse, kynttilä kädessä ja täyttämään siten toiveensa paremmasta terveydestä ja elämästä. Tarjolla on myös temppelin siunattua vettä juotavaksi.

30-asteen helteissä 16-asteiseen veteen kävely paljain jaloin farkut jalassa - niin että housut kastuivat polvia myöten - satojen ihmisten kanssa kynttilän valossa oli ehdottomasti mahtavin fiilis ikinä! Toivottavasti tämän rituaalin kautta meikä on puhdistunut, henkisesti ja fyysisesti ja tulevat vuodet tuovat mukanaan onnea. Toivoin samalla kaikkea hyvää läheisilleni, missä ikinä liipustavatkaan.

Päivä Mitarashin jälkeen oli myös viimeinen presentaatio, eli minun ja luokkatoverini Esan "Ideal House in Kyoto"-prokkis, joka on kestänyt huhtikuusta asti tänne heinäkuun loppuun. Esitys meni kaiken kaikkiaan hyvin, katsomassa oli niin oman labran jäseniä kuin muita vaihtareita, ja feedback sekä kritiikki oli kannustavaa ja hyvää. Tässä muutama rendi meikäläisen talosta, jonka nimesin Iroksi (jap. "iro" = "väri", ja samalla sana "iro iro"="monet asiat"):

Olimme labran jäsenien ja professorimme kanssa pienellä luokkaretkellä tiistaina, ja puheeksi tuli lähtöpäiväni. Tuli jotenkin äärimmäisen haikea olo: en ole kuitenkaan ollut täällä kuin nelisen kuukautta, ja silti ihmiset ovat surullisen oloisia kun puhun lähdöstä. Tietenkin itsestä tuntuu samalta; joidenkin asioiden kun toivoisi kestävän ikuisesti.

Mutta, niin kuin jo alussa totesin, aika on ihan absurdi käsite. Tylsällä luennolla tuntuu kuin kellon viisarit olisivat pysähtyneet puoleksi tunniksi samaan paikkaan, mutta kun viettää päiviä hauskojen ja ihanien ihmisten keskuudessa, viisarit pyörivät kuin tornadossa.

Ehkä kyseinen asia on myös sidoksissa siihen että meikäläisen blogin päivitys on vähentynyt yhteen päivitykseen kuussa. Miksi puhua mitä on kokenut kun voi olla ulkona kokemassa vähän lisää?

Koulua Suomen kesälomalla - mutta paremmat on helteet!

Long time no blogging. Jos rehellisiä ollaan, missään välissä ei ole tullut hetkeä jolloin olisi voinut istahtaa muutamaksi tunniksi ja alkaa näpytellä mukavia bittimaailman syövereihin.

Kesäkuu on jo yli puolen välin (huh huh) ja tekemistä riittää, niin koulussa kuin koulun ulkopuolella. En ole aiemmin juuri turissut kouluhommista tässä blogissa, mutta nyt ajattelin että ehkä voisi vähän selvennellä minkälaista täällä koulutöiden parissa on.

Lyhyesti, isoin projekti tällä hetkellä on oman professorin antama "Ideal House in Kyoto".  Piti etsiä ja valita tontti - asutettu tai asuttamaton - ja nyt sitten pykäillään sinne omaa ideaalitaloa kalusteineen ja puutarhoineen. Erittäin hauska ja työläs projekti, ja erikoinen, sillä normaalisti sisustusarkkitehdit eivät juuri tee 100 prosenttisesti itsensä näköistä tilaa. Totta kai on hyvä jos osaa ja pystyy ujuttamaan hyvänä pitämiään materiaaleja ja kalusteita asiakkaan tiloihin, mutta varsinkin yksityisten asiakkaiden - esimerkiksi tavallisten perheiden - kotia suunnitellessa ei ole hyvä alkaa taistelemaan asiakkaan kanssa siitä, kummalla on parempi maku tapettien tai kaakeleiden suhteen. Yleensä myös hintojen pitäisi olla edulliset.

Tässä projektissa ei tosin tarvitse materiaali- tai kalustekustannuksia miettiä, kun kyseessä on kuvitteellinen asunto, mutta sitäkin enemmän pitää miettiä omaa identiteettiään suunnittelijana. Se on suoraan sanottuna vähän kammottavaa. Koto-Suomessa on tietenkin myös tehnyt duuneja sillä mentaliteetilla että itse niistä pitää, mutta onko niissä oikeasti omaa persoonallisuutta?

Olen varmaan sen jo aiemmin täällä blogissa sanonut, mutta suomalaiset tilat tuntuvat olevan toisinaan hyvin mielikuvituksettomia japanilaisiin verrattuna. Puhuin jo aiemmin kahviloista, mutta omasta mielestä se ulottuu myös yksityisten asuntojen ja julkisten tilojen sisustamiseen. On helppoa omistaa asunto, jossa on valkoiset seinät ja harmaa/musta/puunvärinen lattia, ja sitten sisällyttää tilaan pieniä väriläiskiä sinne tänne. Se toimii, kyllä, mutta se on niin tavattoman tylsää.
Tällaiset minimalistiset tilat tarvitsevat jonkinlaisen "katseenvangitsijan", olkoon se sitte suuri ja omituinen taulu, hyvin kallis ja taidolla valmistettu kaluste tai mielenkiintoinen valaistusratkaisu.

 Paitsi jos tietenkin pitää hyvin vähäisesti kalustetuista koko-valkoisista tiloista.

Eroan aiheesta. Itse koen tämän projektin haastavaksi ja silti mielenkiintoiseksi. Välillä tuntuu että pää hajoaa kun miettii mitkä ratkaisut ovat omasta mielestä toimivia ja samalla hyvännäköisiä, ja silti tuntuu että koko ajan oppii vähän lisää omasta tyylistään ja omista mieltymyksistään.

On hauskaa että täällä oma professori on hyvin värimyönteinen ihminen. Siinä missä Suomessa luotetaan Pyhään "valkoinen-harmaa-musta" kolminaisuuteen(jossa saattaa lipua se yksi korostettu seinä, joka on sitten ruskeaan sävytetty tms), täällä rohkaistaan voimakkaisiin väreihin ja materiaaleihin ja niiden luomiin kontrasteihin. Hyvällä maulla tietenkin. Se on uutta ja erilaista ja todella virkistävää.
Myös sellaisiin asioihin kuin puutarhasuunnitteluun ja arkkitehtuurin sovittamiseen ympäristöön kiinnitetään huomiota, vaikkei se periaatteessa kuulukaan sisustusarkkitehtuurin työhön. Haastavaa ja hauskaa, vuorotelleen ja yhtä aikaa.

Parilla muulla kurssilla mennään aika lailla yliopistomaisesti "istu ja kuuntele" -mentaliteetilla, mikä ei tietenkään kauhean hyvin toimi kun luennot ovat japaniksi. Silloin tällöin tulee kehotus tehdä jonkinlainen kotitehtävä ensiviikoksi, mutta kotitehtävät ovat melko pienimuotoisia eivätkä vie juuri aikaa. Sitten on keramiikkakurssi, missä lähinnä valmistetaan savesta eritavalla tyyliteltyjä kuppeja, lautasia ja kulhoja. On mukavaa tehdä toisinaan jotain käsillä.

Pari mielenkiintoista kurssia ovat ns. luokkaretki-kursseja. Toisella kursseilla käydään lähinnä Kioton arvostettujen käsityömestareiden pajoilla tutustumassa erilaisiin tekotapoihin(puunveisto, keramiikka- ja lasinvalmistus, puutarhanhoito & teeseremonia, hajusteet yms) ja toisessa tarkoituksena on tutustua japanilaiseen kulttuuriin erilaisten taiteiden ja arkkitehtuurin kautta(kabuki, bunraku, pagodat ja temppelit, perinteisten makeisten valmistus jne). Molemmilla kursseilla pitää palauttaa essee näkemistään asioista.

Viime viikon helvetinhelteissä mentiin juuri perjantaina Osakan Kansalliseen Bunraku-teatteriin ja päästiin tutustumaan oikein lavasteisiin ja esityksessä käytettyihin nukkeihin, esityksen aikana kun ei, tietenkään, saanut kuvata tai piirtää.

Olen myös yhdellä kurssilla muiden vaihto-oppilaiden kanssa, jossa valmistetaan hyväntekeväisyyden nimissä värjättyjä paitoja myyntiin kuuluisaan Gion Matsuri-kesäjuhlaan. Looking forward to it~!

Ideaali-talosta laitan kuvia blogiin vasta kun olen siihen itse tyytyväinen. Vielä on matkaa deadlineen, mutta jokainen yksityiskohta pitää hioa kuntoon ennen sitä.

Kaiken tämän lisäksi oman labramme(osastomme) pari japanilaisopiskelijaa kysyivät josko minua ja Esaa kiinnostaisi osallistua Onna no ko ten -nimiseen pieneen meidän opiskelijoiden järjestämään näyttelyyn, jonka aiheena on nimensä mukaisesti tytöt. Näyttely sisältäisi pääasiassa graafisia töitä aina valokuvista piirroksiin, mutta kuulemma saisi tehdä patsaitakin tms.
Jälleen, on todella hauskaa ettei täällä kaiken pidä olla 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan sisustusarkkitehtuurista, vaan halutaan tehdä myös jotain muuta. Japanin tuntien piirrokset ovat varmaan pääasiassa hyvin suloisia, siksi onkin hyvä että on pari suomalaista sekottamassa pakkaa...

Täällä helvetinhelteissä pitäisi olla käynnissä sadekausi, mutta tähän mennessä tämän kolmen viikon aikana on satanut vain parina päivänä kunnolla. Muina päivinä on sitte liekitetty pientä suomityttöä 30-36 asteen helteillä. Aurinkorasvan voimalla on pysynyt nahka hengissä.
Huomenna odotetaan kunnon sateita, toivottavasti viilentäisi vähän olotilaa. Tällä hetkellä asuntolan huoneessa ei voi muuta kuin kekkaloida mahdollisimman vähissä vaatteissa kun ei sitä ilmastointiakaan viitsi 24/7 päällä pitää, sähkölaskut kun voivat kasvaa muikeasti.

Kummallisuuksia TOP 7. Aurinkovarjoja, vessafanfaareja ja laiskoja haukkoja.

Kioton kevät on suomalaisen kesä.

Viime päivinä on aidosti alkanut hirvittää minkälaisiin sfääreihin lämpötila nousee kaupungissa, jossa toukokuinen päivä pamahtaa +30 asteeseen. Paikalliset ovat puketuneita tuulipukuihin, puuvillaisiin liiveihin ja kauluspaitoihin, kun itse toivoo että voisi riisua kaiken ja vain lojua alasti keskellä asvalttitietä. Melkein kuulee korvissaan grillissä tirisevän ja vinkuvan makkaran kun istuu hetken aikaa joen varrella "kevätauringon" paisteessa.

Kuulemma kesähelteiden pamahtaessa kattoon, myynnissä on niin vilvoittavista tekstuureista tehtyjä vaatteita kuin veteen kastettavia kaulureita helpottamaan hikisen länsimaalaisen tuskaa - samaan aikaan kun aurinkorasvat ovat hiivatin kalliita. Yksi selitys tähän voi olla se, että auringonottokulttuuria saati ihon paljastamista kesähelteillä ei juuri ainakaan tässä osassa Japania ole. Itsensä ruskettaminen on täällä - varsinkin yli 30-vuotiaiden keskuudessa - höperön hommaa.

Kun esimerkiksi Turussa helteet pamahtavat edes hieman yli 20 asteen, puhumattakaan lähes kolmestakymmenestä asteesta, ihmiset valtaavat jokaisen pölyisen ruohomättään joihin voisivat levittää itsensä ja mahdollisesti piknik-peittonsa, ja nukkuvat tai lukevat uusinta kesädekkaria seuraavat kaksi tuntia. Bikinit tai shortsit jalassa, kunhan vaan tulee tiristyä.

Puolessatoissa kuukaudessa on tullut vastaan jos minkälaista kummallisuutta, joita periaatteessa tiesi odottaa, muttei ollut kuitenkaan varautunut ottamaan vastaan. Vähän niin kuin joululaulujen soitto supermarketissa jo lokakuussa. Alkutunnari alkavalle stressille ja paniikille. Kyllä, kyllä, kohta pitää ostaa kinkku ja alkaa tehdä laatikoita, lahjat pitäisi ostaa sukulaisille, silittää pöytäliinat ja pestä sauna-- ei helvetti, joulu on huomenna!! Mitä schaibaa tämä nyt on?! Ei ole lahjoja, eikä kinkkua!!

Ajattelin nyt tällaisen kuolema-hellepäivän kunniaksi vähän listailla japanilaisia kummallisuuksia, joita on tullut vastaan. Kummallisuuksilla en välttämättä tarkoita pelkästään kulttuurillisia eroja, vaan myös eläimistöä, rakennuksia ja laitteita, joita ei ole siellä pallon pohjoispuoliskolla juuri tullut vastaan.

1. Ruskettuminen ja auringonotto. 

Japanissa valkea iho on arvokas ja kaunis. On täälläkin tietysti nuorisoa, jotka ruskettavat itseään, mutta lähinnä siksi että kyse on länsimaalaisesta kulttuurista, länsimaalaisesta kauneusihanteesta, jota täällä palvotaan melko monenlaiseen tapaan(siihen palataan tässä tekstissä myöhemmin).

Enemmän näkee kuitenkin niitä - niin yliopistossa kuin joen varrella - jotka suojaavat kätensä valkeilla hanskoilla, kasvonsa pitkillä lipoilla, tai aukaisevat päivänvarjon niin kuin ranskattaret 1800-luvun pariisilaispuistomaalauksissa, kun valkea iho oli vielä ihanne Euroopassakin. Joskus näkee ihmisiä, joilla on kaikki edellä mainittavat asusteet yllään, ja siihen vielä pitkähihaiset housut ja paita.

Ja älkää luulko että pelkästään naiset ovat tällaisessa mukana. Kaikenlaiset kulkijat aina nuorista naisista vanhoihin pappoihin käärivät handunsa suojaan auringolta jopa yli 25-asteen helteessä.No hyvä on, eivät kaikki, mutta kyllä aika paljon tätä näkee.
Länsimaalaiselle tällainen saattaa olla melko kummallista, mutta kun sitä miettii, eikö se ole fiksuakin suojata itsensä auringolta? UV-säteilykin on täällä pikkasen voimakkaampaa kuin koti-pohjoisessa.


2. Lämmitetty vessanistuin

Kuuluisa lämmitetty vessanistuin kaikkine suunnattuine sisäsuihkuineen, taustamusiikkeineen ja muine karnevaali-vimpaimineen

Ensireaktio, sumeilematta: paluu lapsuuteen ja siihen päiväkotipäivään kun päällä olivat sekä kalsarit, pitkät kalsarit, näiden päällä sisähousut ja siihen vielä haalarit. JA SIIHEN vielä päälle kurahousut, koska nähtävästi lumi onkin märkää loskaa ja naperot eivät saa kastaa itseään. Vessaan pitäisi päästä, mutta ei ehdi koska naapurin poika kamppaa viime metreillä, ja sitten onkin kirjaimellisesti kuset housussa.

Jollakulla toisella saattaa olla hienovaraisempi ilmaisu mielessä, mutta omasta mielestä lämmitetty vessanistuin tuntuu siltä kuin olisit pissannut housuun, paitsi että mitään ei valu pitkin reisiä vaan kaikki pysyy kuivana. Eli ensireaktio: Hyi, mitä hittoa. Ja tähänkö vielä saisi fanfaarin jos nappia painaisi?
Kun olimme pari viikkoa sitten sunnuntaina leffassa, elokuvateatterin vessassa alas istuessa sensori äkkäsi että jaaha, nyt on asiakas, ja taustalla alkoi virrata pauhaava joki. Tällaista sensoria ei kaikissa paikoissa tietenkään ole, mutta onko tämääkään nyt sitten hauskaa, kun äänet ovat painepesurimaiset? Niin kuin Austin Powers kymmenien vuosien syväjäädytyksen jälkeen...

Liioittelen tietysti tässä hieman. Ja nyt kun on puolitoista kuukautta tullut tällaisilla pytyillä istuttua, niiden arvon alkaa jollain lailla tajuta. Kun oli koleana päivänä kulkenut kylmästä rakennuksesta toiseen, sitä refleksimäisesti aristi pyntylle istumista ennen kuin tajusi että ai niin, sehän onkin lämmin! Huhhuh, ihanaa.

Luksusta.

Friikkiä, tarpeetonta luksusta? Ehkä, mutta nautitaan tästä nyt sitten.

3. Tappajahaukat. Eli haukat jotka pitävät ruokasi pöllimisestä.

Jos olet koskaan katsonut Muumeja, saatat muistaa sen äänen minkä haukat/kotkat päästävät niissä harvoissa jaksoissa kun linnusto esittäytyy Muumilaakson tarinoissa.

Asuntolan lähellä olevan Kamogawa-joen läheisyydessä, varsinkin joen haarassa Kamogawa Deltalla, hilluvat paikalliset lokit, joilla on terävä nokka, ruskeat sulat ja terävät kynnet. Ja ne haluavat mitä ikinä satut syömään niiden näköpiirissä.

En ole ornitologi, joten en tiedä lajin tieteellistä nimeä, vain sen, että kyseessä on jonkinsortin haukka. Lokkeja ei tosiaan täällä sisämaassa ole näkynyt, mutta sitä vastoin on tullut todistettua monet kauhun kiljahdukset, siipien läpsytykset ja lentävät hampurilaiset ja jäätelöt kun haukkajoukko on päättänyt metsästää. Kun Suomessa haukka on harvinaisuus, jonka näkeminen on jännittävä ja eksoottinen ihme, täällä ne ovat laskeutuneet normi helsinkiläis-lokin tasolle.

Ja siltikin, näissä ruokaa ryöstävissä otuksissa on jotain paljon majesteetillisempaa kuin niissä kirkuvissa rotissa jotka kiertävät Helsingin satamatoria.

Vaikka mainitsinkin terävät kynnet ja nokan, nämä haukat taitavat saalistuksen niin että osansa kynsistä saa ainoastaan uhri-jäätelö tai -leipä - eikä sitä pitelevä ihminen. Ainoa harmi, minkä haukat aiheuttavat, on se että ruoka pitää syödä nopeasti ja piilottelemalla, tai muuten menetät sen silmänräpäyksessä etkä tajua edes mikä sinua läimäisi siivellään(vaikka kuulemma on nähty yksikin viaton kaveri jolla oli kivat raapaisujäljet niskassa haukkojen epäonnistuneen metsästysretken jälkeen).

Mutta, mieluummin minä näitä katselen kuin lokkeja! Varsinkin kun ne päästelevät samoja ääniä kuin Muumeissa. Saa kokea nostalgian samalla kun voileipä varastetaan.

4. Purikura - miten saadaan sinusta söpömpi sekoilemalla

Toivon tosiaan että niin paikalliset kuin turistitkin ottavat Purikura-koneet puhtaana leikkimielisenä hassutteluna ja sekoiluna, koska jos ne ottaa vakavasti, voi meno mennä häiriintyneeksi.

Kävimme runsaat kolme viikkoa sitten Esan ja Marinen kanssa pyöräilemässä keskustassa, sitten Yodobashin monumentaalisessa elektroniikkakeitaassa Kioton juna-aseman läheisyydessä ja sieltä sitten päädyimme isoon kauppakeskus Aeoniin. Vaikka juuri mitään ei tältä shoppailumatkalta mukaan tarttunut, lähti siinä meikäläisen Purikura-neitsyys.

Lyhyesti selitettynä kyseessä on joukko erilaisia passikuva/tarrakoneita, jossa sinusta ja ystävistäsi napsitaan monenmoisia kuvia muutamien sekunttien välein, ja kyseinen kone sitten muuntaa sinut ja ystäväsi "söpömmäksi" koneen ohjelmoinnin mukaan.
Normaalikäytäntöön tuntuu kuuluvan silmien suurentaminen ja suun pienentäminen, mutta toimintoja löytyy yhtä paljon kuin koneita. Tämä kone muuntaa sinut valkoisemmaksi, tässä saat todella pitkät ja hoikat jalat, tässä saat upeat meikit ja double-eye-lidin, nämä ovat vain naisille, nämä ovat vain miehille jne.

Kuvaussession jälkeen kiiruhdat tietokoneen ääreen ja napsuttelet menemään niin koristekuvioita kuin tekstiä, värittämään tukkaasi tai silmiäsi eriväriseksi tai lisäämään itsellesi silmäripsiä tai kissankorvia. Isolla joukolla tällainen sekoilu on todella hauskaa, koska kaikkien pitää mahtua kuvaan, ja ilmeitä ja asentoja pitää vaihtaa nopeasti.

Tästä pääsemmekin luontevasti aiheeseen:

5. Muoti ja paikalliset kauneusihanteet

Jo ennen Japaniin tuloa olin tietoinen paikallisesta "söpöyskulttuurista". Niin idolit kuin tavalliset tallaajat tuntuvat hallitsevan yltäkylläisen söpöilyn niin vaatteiden kuin kauneus- ja kosmetiikkatuotteiden kanssa, ja tämä tuntuu olevan ala jolla oikeasti tehdään rahaa. 

Nyt ei puhuta pelkästään meikeistä ja hiusten vaalentamisesta ja kihartamisesta. On leukarullia, "joita käyttämällä saat leuastasi kapean ja poskipäistäsi korkeat", on tarroja sun muita vipstaakeja joita käyttämällä saa länsimaalaisten tapaan "kaksoisluomen"(double eyelid). On tekoripsiä, on värillisiä piilolinssejä, joilla saa kaikkea muuta kuin luonnollisen näköiset siniset/vihreät silmät... Kaikkea löytyy.
Yliopistossa, varsinkin nyt kevään tullen, huomaa kuinka moni alun perin mustatukkainen on yllättäen muuttunut vaaleaksi... taaaai ruskeaksi. Tai wanna-be blondiksi. Lopputulos ei läheskään aina ole hyvännäköinen.

Avonaisia kaula-aukkoja ei juuri näy. Sitä vastoin en ole koskaan nähnyt lyhyempiä minihameita ja mikrosortseja. Viime baarikäynnissä tuli todistettua sellainenkin muikkeli jonka mekon helma nousi puoleen väliin takapuolta.
Jalat saavat olla käytännössä kokonaan esillä, olkapäät ja rinnat ovat sitten enemmän nou-nou. Länsimaalaiset saavat tällaisia juttuja enemmän anteeksi kuin paikalliset, mutta ovat vaihtaritkin saaneet kommenttia omasta "liian seksikkäästä" pukeutumisesta vanhemmilta paikallisilta.

Maanantaina eräs osastomme naisopiskelijoista lähestyi meitä länsimaalaisia kysymyksillä: "Mikä on kaunis japanilainen nainen? Kuka on kaikkein kaunein nainen Euroopassa? Minkälaiset silmät/nenä/ hiukset/vaatteet pitäisi olla? Pitäisi olla siniset silmät, eikö? Ja vaalea tukka?"

Ihmetys oli molemminpuolista kun yritimme selittää että se riippuu ihmisestä, ettei oikeasti tuollaisiin asioihin kiinnitetä niin maanisesti huomioita, ja sitten vastapuoli ihmettelee miten emme voi pitää kaksoisluomea kauniimpana kuin aasialaista mono-luomea. Tuntui absurdilta yrittää selittää että kaikenlaiset muut jutut ovat tärkeämpiä kuin täydellinen nenä ja viimeisen päälle oleva meikki.

6. Jättäkää markkinointi piirroshahmoille

Näistä tietää että on saapunut Japaniin, koska en keksi muuta maata missä tällainen voisi toimia.

"Uusi partavaahto, uusimman animaatio-elokuvan sponsoroima!" Punastelevat piirrostytöt mainostavat ihanaa uutta parranajo-kokemusta.
"Tervetuloa elokuvateatteriimme! Katso kuinka hellyyttävät piirroshahmomme seikkailevat ja näyttävät teille kuinka käyttäytyä elokuvan aikana!"
"Haluatko näyttävät ripset kuten tällä tytöllä tässä piirrossarjassa?"

En tiedä kuinka hyvin tällainen mainonta puree kansaan, mutta tätä joka tapauksessa melko paljon näkee. Ja kun sitä on, kai se sitten toimiikin?
Ulkomaalainen saattaa ihmetellä tällaisen mainonnan toimivuutta. Piirroshahmot ovat Japanin ulkopuolella yleensä varattuja lapsille, ei aikuisille. Kuka voisi ottaa vakavasti punastelevat piirroshahmot?
Japanissa animaatiot ovat kuitenkin jokapäiväinen viihdyke. Kaikenikäiset katselevat animea, yleensä jo aloittaen taaperosta. Siihen siis tottuu.

Ja paikalliset animaatiotkin tuppaavat olemaan vähän eri tasoa kuin Myyrä tai Muumit.

Viimeinen eli 7. Haittaako jos joudutte odottamaan 3 minuuttia?

Tupsahdimme paikalliseen Burger Kingiin lauantai-iltana pienessä porukassa ja siirryimme jonottamaan tiskille. Tilauksen tehtyä kysyttiin:
"Tämän aterian/sämpylän/burgerin tekemiseen menee hetki, haittaako jos joudutte odottamaan 3 minuuttia?"
Itseltäni kysyttiin jaksanko odottaa viisi minuuttia teriyaki-kana-sandwichiäni.

En ole onneksi vielä niin japanilaistunut että 3-5 minuuttia olisi tärkeä prosentuaalinen osuus lauantai-illastani.

Kabukia, grillijuhlia, yliopistoja ja tanukitemppeli.

Toivottavasti kädet eivät enää tärise, hengitys haise, saati eilisen meikit ole yhä naamassa. Onko suussa vielä karvas tippaleivän ja oksennuksen maku?

Ei sitä täällä Japanissakaan unohda milloin vappu on. Varsinkin kun oma vapunaatto sisältää sadetta ja koulua puoli yhdestätoista puoli kahdeksaan illasta, pari tuntia dataamista ja nukkumaan menon ennen keskiyötä.

Mutta en ole katkera. Ainoa asia mitä todella kaipasin vapunaattona ei todellakaan ollut ääriryyppääminen vaan munkit(ja niiden valmistus sisarusten kanssa) ja sima sekä vappupallot. Ja ehkä vähän skumppa.
Vapunpäivänä suuntasin kaipaukseni muualle ja tein jotain hyödyllistä sillä välin kun muut nukkuivat krapulaansa pois toisella puolella maapalloa. Nousin yhdeksältä, kävin kaupoilla nopsaan ja siivosin kämpän läpikotaisin, pyykkäsin ja imuroin.

Tapu fucking tapu. Mutta ainakin kämpästä tuli puhas!

Vaikka vappu menikin ohi, on tässä tullut taas puuhattua kaikenlaista. Päivitin blogini viimeksi runsas viikko sitten, joten varautukaa teksti- ja kuvalitaniaan.

24. päivä huhtikuuta olimme tosiaan luokkaretkellä erään kurssin puolesta katsomassa kabukia. Niille, joille kabuki ei ole tuttu, sallikaa minun selittää wikipedian avulla niin kuin peruskoululainen:

"Kabukin historia alkaa 1600-luvun alusta. Aluksi se oli naisten esittämää, varsin rohkeaa varietee-tyyppistä teatteria, johon yhdistyi tanssia, pornografiaa ja prostituutiota. 1629 naisten esiintyminen näyttämöllä kiellettiin siveettömänä. Koska kabuki oli jo hyvin suosittua, poikanäyttelijät alkoivat esittää naisrooleja ja esitykset jatkuivat."

Kuulostaa aika muikealta, eikö? Ymmärtääkseni vielä tänäpäivänäkään ei naisia juuri kabukissa nähdä kuin joissain pienemmissä teatteriryhmissä. Muuten miehet esittävät niin naisten kuin miesten roolit. Puhetta ei juuri kabukissa ole, vaan japanilaista laulua, tanssia ja musiikkia. Erilaiset rummunlyönnit symboloivat eri asioita, samoin liikkeet, jne jne. 

Esitys, johon me menimme, oli kello kolmelta päivällä Kioton Minami-za -teatterissa. Paikkalippuja ei ollut, joten paikan päälle piti ilmestyä tunti aikaisemmin, jotta varmasti sai hyvät paikat. Hyvä että olimme jo kahdelta paikalla, sillä väkeä kyllä lappasi sisään jatkuvasti. Sali oli esityksen alkaessa melkein täysi.

Koska kaikki materiaali, jota olimme esityksestä saaneet, oli japaniksi, kenelläkään meistä japania taitamattomista vaihto-opiskelijoista ei ollut aavistustakaan mistä seuraavassa 2-3 tunnissa olisi kysymys. Esityksen alkaessa ilmeni, että esitys oli vähän erilainen kuin mitä oli olettanut. Alussa oli noin tunnin kestävä, huumorimielinen esittely kabukiin, pian esiintyviin näyttelijöihin, sekä selitykset mitä mikin rummunpäräytys merkitsi. Oli hauskaa tajuta että paikoitellen oikeasti ymmärsi mistä oli kyse. Tällainen pauke tarkoitti sadetta, tällainen lunta, tällainen tuulta.

Sitten päästiinkiin hyvin mielenkiintoiseen - ja hauskaan - osioon. Paikalla oli hyvin paljon koululaisia - koosta päätellen yläasteikäisiä mutta en voi mennä vannomaan, saattoivat ne olla lukiolaisiakin - ja esittelijä-koomikkoherra sanoi haluavansa lavalla viisi vapaa ehtoista nuorta naista, jotka haluaisivat kokeilla päälleen oikeaa, hienoa kimonoa. Yooka, eräs korealainen tuutori, juoni Tuulin, toisen Muotsikan vaihtarin, kanssaan ylös penkiltä ja vapaaehtoisia hakevan avustajan luo. Yooka jäi kuitenkin katsomoon, ja Tuuli sai mennä yksinään lavalle neljän japanilaistytön kanssa.

Yleisö oli haltioissaan, samoin juontaja, ei sitä kuitenkaan joka päivä yli 180-senttinen ja kaunis suomalaisnainen talsi kabuki-teatterin lavalle. Vaikka Tuuli ei puhunut sanaakaan japania, onneksi juontaja sentään puhui englantia. Seurasi pienet haastattelut mistä kukin on kotoisin ja niin eespäin, ennen kuin kaikki saatettiin pois lavalta pukuhuoneisiin.

Pakko myöntää että hieman pelotti mitä ne siellä takahuoneessa keksisivät. Kului 20 minuuttia, ja herra juontaja jatkoi selityksiään, esitteli lavasteita ja näin päin pois. Sitten, sammuivat valot.

Täysin pilkkopimeä sali odotti innostuksesta mitä lavalle seuraavaksi ilmestyisi. Äkkiä välähtivät valot päälle, ja siinä olivat uudet lavasteet, ja kaikki 5 nuorta naista rivissä lavalla upeissa kimonoissa, poseeraten, Tuuli keskellä.

Tuuli oli saanut kunniakseen kantaa kaikkein painavinta kimonoa, joka oli kuulemma vaatinut takahuoneessa 3 pukijaa 20 minuutin ajaksi. Puku painoi yli 20 kiloa, ja oli arvoltaan noin 3 miljoonaa jeniä - eli noin 24 000 euroa. Mikäli ymmärsin juontajaa oikein, puku on normaalisti  sellaisilla hahmoilla, jotka esittävät kuningatarta tai keisarinnaa.

Esitys ei tietenkään loppunut siihen. Jokaisen tytön piti vuorotellen kävellä puku päällään lavan vieressä olevalle catwalkille, pamauttaa sama poseeraus kuin alussa, ja sitten kävellä catwalkin päähän takahuoneeseen. Minua pelotti hieman, kuinka Tuuli pystyisi sipsuttamaan niissä kangaskerrostumissa ja vielä poseeraamaan selkä notkolla uusiksi.

Koko yleisö oli aivan myyty, ja aplodit olivat sen mukaiset kun Tuuli sipsutti puku päällään catwalkille, pamautti poseerauksensa kuin vanhantekijä ja sipsutti lavan päähän. Se oli kyllä kerrassaan upea hetki!

Laittaisin kuvia tilanteesta, mutta tietenkään esitystä ei saanut yleisöstä kuvata. Tyttöjoukkio kuitenkin kuvattiin lavalla henkilökunnan toimesta, ja Tuuli joutui antamaan osoitteensa että kuvat voitaisiin toimittaa hänellekin. Kun myöhemmin haastattelin miltä tuntui olla lavalla, hän kertoi että puku oli painanut, ollut niin tiukalla että hengitys oli vaikeaa, ja lisäksi valojen loisteessa oli tietysti sellaisen vaatekasan alla ollut jumalattoman kuuma. Mutta siitä huolimatta, huikea esitys! Osa yleisöstä hurrasi vielä Tuulin palatessa katsomoon omalle paikalleen väliajalla.

Kimono Fashion Show'ta seurasi sitten itse esitys, joka oli suurin piirtein tunnin pituinen ja koostui kahdesta melko yksinkertaisesta näytöksestä. Ensimmäiseksi oli 20 minuutin nuoren naisen (eli miehen) tanssiesitys rakkaudesta kun joukko soittajia ja laulajia joikhasivat taustalla. Mies sipsutti välistä aina vaihtamaan asua 30 sekunniksi ja palasi takaisin yhä vain kauniimmissa kimonoissa.

Seuraavassa esityksessä pääosassa oli 12-vuotias(!!) poika, joka esitti jonkinlaista juhlivaa soturia. Tai jotain sellaista. Jalat tömisivät, musiikki pauhasi ja kädet löivät yhteen. Lavasteet olivat aivan uskomattoman upeat(sisältäen niin suuren machiyan etuosan, kukkametsän, temppelialueen, suuren tatamimatto-salin yms), mutta tietenkään niistäkään ei kuvia saanut. Höh.

Kaikenkaikkiaan kabuki oli aivan loistava kokemus. Alun huumoripätkät menivät tietenkin valtaosin ohi, mutta kimono-show oli upea, ja sitä seuraavat varsinaiset kabuki-esitykset olivat niin lavasteidensa, musiikkinsa kuin tanssinsa puolesta hypnotisoivia. Oli melkein sääli lähteä salista keskiviikko-iltapäivän hyiseen sateeseen.

Torstaina oli koulua normisti, ja perjantaina vapaata tuon keskiviikkoisen kabuki-käynnin vuoksi. Perjantai-iltana korealaisvaihtari Hyun Su laittoi korealaisittain kanaa(loistokokki kun on) ja kutsui ihmisiä huoneeseensa syömään. Pääasiassa huoneeseen päätyi kuitenki muita korealaisvaihtareita minun ja ruotsalaisen Linnin lisäksi, joten kieli oli pääasiassa koreaa ja japania (sillä korealaiset usein taitavat japanin paremmin kuin enkun ja Linn opiskelee pääaineenaan japania Tukholmassa). Ilmoille tupsahti ehdotus mahdollisesta suomalais/skandinaavis-iltamista, johon voitaisi kokata kaikenlaista hyvää.

Luulisi että kokkaaminen olisi perjantaihin päättynyt, mutta lauantaina olikin sitten kutsuttu joen ääreen grillaamaan. Iona-niminen japanilaistyttö - joka oli 10 kuukautta Muotsikassa vaihdossa viime vuonna - oli päättänyt järjestää grillibileet, joihin hän oli ostanut lihat ja pyysi mukaanosallistumisesta 400 jeniä, sekä omat juomat, tietenkin. Kahden aikaan tupsahdimme sitten joen ja kotitekoisen hiilipesän ääreen, ja pian porukassa paisteltiin niin possua, nautaa kuin kasviksia ja pikkumakkaroita. Aurinko paistoi, ja yhdessä vaiheessa joku mies tuuban kanssa tuli harjoittelemaan soittoa joen toiselle puolen. Siinä meni kevyesti muutama tunti, ja oli mmmmm! niin hyvää!

Ja grillibileistä sitten keskustaan pyörimään. Pimeni nopeasti, mutta oli tarpeeksi lämmin että saattoi nauttia pari olusta joen ja kuutamon äärellä.

 

Sunnuntaina oli helle. Valtaosa päivästä kului Kamogawa-joen varrella nauttien jäätelöä, aurinkoa sekä valkoviiniä ja tehden kotitehtäviä. Sieltä sitten eksyimme Sunday Cafe Expeditionin nimissä  lähikahvilaan nimeltä, Boogaloo Café. 

Paikan listalla on vähän kaikenlaista pizzasta, pastasta ja sandwicheistä kakkuihin ja design cappuccinoihin. (Feikki)Design-kalusteilla ja IKEA-sohvilla kalustettu vaaleankeltainen coffee shop/bar/restaurant oli aluksi omasta mielestäni vähän liian all over the place, eikä värimaailmakaan oikein ollut mieleen, mutta mieli muuttui nopeasti saadessani graavilohi-sipuli-toastini sekä teen jäillä. Olin oikeasti kaivannut graavilohen makua leivän päällä.

Paikka ei ole parhaimmillaan päivänvalossa - kiitos kanariankeltaisten seinien - mutta illan pimetessä himmeä valaistus ja rauhallinen musiikki tekevät paikasta hyvin kodikkaan. Boogaloo Café on myös melko usein iltaisin täynnä; sen on todistanut monet kerrat koulusta kotiin tullessa kun ohittaa kyseisen kahvilan. Etenkin vähän boheemimmat ja nuorekkaat japanilaiset tuntuvat asuttavan Boogaloo Caféta.

Paikan yksi hauska ominaisuus on mm. cappuccinojen "kuviovaahto".

Maantaina alkoi Japanin Golden Week, joka siis on suurin piirtein viikon jakso, jolloin on muutamia kansallisia juhlapäiviä. Maanantai oli sellainen, ja noin +25 asteessa päätimme Esan ja ranskalaisen Marinen kanssa lähteä seikkailemaan pohjoiseen päin, kohti vuoria.

Ei mennyt kauaa kun päädyimme kahvila Prinzin pihakirppiksen kautta Kyoto Universityn Arts and Design-campukselle.

Campus sijoittuu vuoren rinteeseen ja nousee hälyttävän ylös. Niin ylös että ihan harmittaa ettei käy kyseistä koulua. Kerroksia koulussa riitti vaikka millä mitalla, ja portaita sai kivuta. Katsokaapas vähän näitä kuvia ja sanokaa etteikö ole siisti oppimisympäristö taide- ja muotoiluopiskelijoille?

Luokkahuoneita vuoren rinteellä.

Ja muikeat maisemat!

Täältä matkamme kulkeutui vielä pohjoisemmaksi. Pysähdyimme mm. pienessä putiikissa nimeltä Salmiakki, joka möi suomalaista keramiikkaa ja lasia( Sarpaneva, Marimekko, Kupittaan lasi, Arabia jne) sekä mm. Pätkiksiä ja Marianne-karkkeja. Japanilaismyyjätär tunnisti meidät suomalaisiksi - korjasimme tietenkin että Marine on ranskalainen - ja meille tarjottiin ystävällisesti Merkkari-salmiakkia.

Lopulta löysimme tiemme temppelialueelle ja - vaikka itse olin yliopiston porraskiipeilystä, ylämäkeen pyöräilystä ja helteestä johtuen hikoileva possu - päätimme kuitenkin kiivetä ylös vuorenrinnettä kohti jonkinlaista temppeliä. Nimestä ei ollut hajua, sain sen haettua vasta jälkeenpäin: Tanukitanisan Fudoin Temple.

Matka taitti 250 porrasta sekä ylämäkeen talsimista halki pelottavan metsätien. Japanilaisessa luonnossa on jotain todella mystistä ja esihistoriallista. Stand-up -koomikko Niko Kivelä joskus kuvaili Australian pohjoisosan viidakkoa sanoin: "Siellä vihree ei ole niinku vihree, vaan se on VIHREEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!"
Minulla on sama fiilis japanilaisista puista ja metsistä. Jos joku on elämässään nähnyt Hayao Miyazakin elokuvan Naapurini Totoro, metsämaisemat kyseisessä elokuvassa vastaavat hälyttävän tarkasti kokemuksiani japanilaisesta luonnosta. Metsä on tiheää, puut korkeita ja kirkkaan vihreitä, havupuut ovat jättiläismäisiä ja missään ei kuulu ääntäkään. Tunnelma on samaanaikaan aavemainen ja kunnioitusta herättävä.

Siitä voidaankin siirtyä aiheeseen "mikä hitto on tanuki?" Ne, jotka ovat jollain lailla sotkeentuneet mangan/animen/japanilaisen taruston maailmaan tietävät jollain tavalla mikä on tanuki.

Tanuki on japanilainen supikoira.

Ei sinänsä mitään ihmeellistä, mutta ne jotka näkevät tanuki-patsaita Japanissa saattavat huomata että kaikilla tanuki-patsailla tuppaa olemaan jättimäiset kassit.

Kuvassa olevaa tanuki-patsasta näkyy paljon täällä, niin kotien kuin ravintoloiden ynnä muiden edustalla. Nähtävästi tanuki-patsaan uskotaan tuovan hyvää onnea, kun siinä on mukana seuraavat asiat:

- hattu suojaamassa huonolta säältä tai ongelmilta

- suuret silmät näkemään ympäristön ja auttamaan tekemään hyviä päätöksiä

- sake-pullo joka edustaa siveellisyyttä

- suuri häntä joka antaa vakautta ja voimaa kunnes menestys on taattu

- (kivuliaan) isot kassit, jotka tuovat onnea liikemaailmassa

- velkakirja joka edustaa luottamusta tai itsevarmuutta

- suuri vatsa joka symbolisoi rohkeaa ja tyyntä päättäväisyyttä

- ystävällinen hymy

Näitä veijareita sitten riittikin temppelin porteilla.

 

250 porrasta myöhemmin......! Huipulla ollaan!

Muutaman tunnin urheilun jälkeen helteessä veden voimalla siirryimme nauttimaan ramenista ja gyozasta asuntolan lähellä olevaan pikkuraflaan, ja sieltä Boogaloo Caféen suojiin nauttimaan kuvio-cappuccinosta ja kakusta!