Aloitus on vähän surumielinen: ennen lähtöäni Kiotoon laskeskelin että päiviä jotka viettäisin täällä tulisi olemaan 123. Alkuperäinen lähtöpäiväni oli jo 2. elokuuta, mutta muutin sen 18. päiväksi, joten yhteensä Japanin päiviä koostuu siis 139. Ja niistä on jäljellä enää 25.
Aika on ihan absurdi käsite, eikä pienet ihmisaivot pysty ymmärtämään kuinka nopeasti aika todella kuluu. Kaikki on ohi ennen kuin sitä edes tajuaa. Jossain vaiheessa aloin miettimään olisiko sittenkin pitänyt tulla tänne vuodeksi. Olisin varmasti pärjännyt ilman sen suurempaa koti-ikävää, sillä ihmiset täällä, niin muut vaihtarit kuin paikallisetkin, ovat aivan mahtavaa sakkia. Silti, jo kuuden kuukauden aikana on tullut heijasteltua niin omia tavoitteita ja haluja tulevaisuuden suhteen, on ehtinyt olla ikävä perhettä ja sisaruksia sekä läheisiä ystäviä, jopa joitakin asioita Suomesta on tullut ikävä.
Istun tällä hetkellä pienessä asuntolan huoneessani ilmastointi hyristen. Ulkona on hemmetin kosteaa ja kuumaa ympäri vuorokauden. Uskoisin että kroppani ei enää edes hikoile vaan pelkästään kerää pinnalleen kaiken ympärillä olevan kostean ilman.
Viimeiset pari viikkoa ovat sisältäneet niin japanilaisia juhlia kuin stressaamista vikasta presentaatiosta. Gion Matsuri, Kioton ja Japanin eräs tunnetuin juhla, alkoi 13. päivä heinäkuuta ja päättyy 31. päivä. Tänään, 24. päivä, japanilaisten selityksen mukaan jumalat palasivat taivaaseen. Kolme kulkuetta kulki ohi yliopistomme vuokraamaan vanhan japanilaisen talon, jossa me, Gion Matsuria varten T-paitoja värjänneet ja myyneet oppilaat, pidimme päättäjäisjuhlamme.
Gion Matsuri oli kaiken kaikkiaan ihmisten täyteinen juhla, joka - meikäläisen näkökulmasta - sisälsi paljon katukojuja myymässä massoittain ruokaa ja juomaa, eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään ylivertaisen erikoista. Juhlaa vietetään jumalten suosion vuoksi, jotta kaupunkia eivät vaivaisi taudit ja katastrofit. Turistin näkökulmasta se oli valtavien massojen syömäfestari, johon pukeuduttiin yukataan ja syötiin hyvin lyhtyjen valaisemassa keskustassa. Ja kun puhun valtavista massoista, tarkoitan että 4-kaistan autotie kaupungin keskustassa useine sivuteineen oli suljettu autoilta iltakuudesta lähtien ja oli täynnä vain ihmisiä niin kauas kuin vain näki. Kymmeniä tuhansia ihmisiä edessä ja takana.
Vaikka Gion Matsuri oli hieno kokemus kaikenkaikkiaan, se ei jäänyt mieleen oikein ihmeellisenä juhlana. Veikkaan että tapahtumat liikuttivat enemmän paikallisia kuin meikäläistä joka ei oikein japanin kieltä ymmärrä tai lue.
Sitä vastoin, asuntolamme lähellä sijaitsevan historiallisen Shimogamo-temppelin Mitarashi Matsuri jätti polttomerkin sydämeeni. Ehdottomasti kaikista juhlallisuuksista joita tähän asti on Japanissa todistanut, tämä oli tähän astisista kaunein. Perusidea kyseisessä juhlallisuudessa on, että temppelissä oleva pieni joki jaetaan, jotta ihmiset pääsevät kävelemään temppelin veteen sillan alitse, kynttilä kädessä ja täyttämään siten toiveensa paremmasta terveydestä ja elämästä. Tarjolla on myös temppelin siunattua vettä juotavaksi.
30-asteen helteissä 16-asteiseen veteen kävely paljain jaloin farkut jalassa - niin että housut kastuivat polvia myöten - satojen ihmisten kanssa kynttilän valossa oli ehdottomasti mahtavin fiilis ikinä! Toivottavasti tämän rituaalin kautta meikä on puhdistunut, henkisesti ja fyysisesti ja tulevat vuodet tuovat mukanaan onnea. Toivoin samalla kaikkea hyvää läheisilleni, missä ikinä liipustavatkaan.
Päivä Mitarashin jälkeen oli myös viimeinen presentaatio, eli minun ja luokkatoverini Esan "Ideal House in Kyoto"-prokkis, joka on kestänyt huhtikuusta asti tänne heinäkuun loppuun. Esitys meni kaiken kaikkiaan hyvin, katsomassa oli niin oman labran jäseniä kuin muita vaihtareita, ja feedback sekä kritiikki oli kannustavaa ja hyvää. Tässä muutama rendi meikäläisen talosta, jonka nimesin Iroksi (jap. "iro" = "väri", ja samalla sana "iro iro"="monet asiat"):
Olimme labran jäsenien ja professorimme kanssa pienellä luokkaretkellä tiistaina, ja puheeksi tuli lähtöpäiväni. Tuli jotenkin äärimmäisen haikea olo: en ole kuitenkaan ollut täällä kuin nelisen kuukautta, ja silti ihmiset ovat surullisen oloisia kun puhun lähdöstä. Tietenkin itsestä tuntuu samalta; joidenkin asioiden kun toivoisi kestävän ikuisesti.
Mutta, niin kuin jo alussa totesin, aika on ihan absurdi käsite. Tylsällä luennolla tuntuu kuin kellon viisarit olisivat pysähtyneet puoleksi tunniksi samaan paikkaan, mutta kun viettää päiviä hauskojen ja ihanien ihmisten keskuudessa, viisarit pyörivät kuin tornadossa.
Ehkä kyseinen asia on myös sidoksissa siihen että meikäläisen blogin päivitys on vähentynyt yhteen päivitykseen kuussa. Miksi puhua mitä on kokenut kun voi olla ulkona kokemassa vähän lisää?
