Ei se ollut kuin yhdeksän tunnin lento, ja siinä se. Tervetuloa Kansain lentokentälle Osakaan, tervemenoa Helsinki-Vantaa ja Muotsikka. Finnarin lentokoneessa tuli nukuttua hyvin epämukavat 2 tuntia, mutta kyllä siinä riitti tapittamista kun kone alkoi laskeutua aamuauringon noustessa sumuisten vuorten ylle. Vuoret poukkoilivat tumman vihreinä kuin pumpulaiset pensaat, ja mitä alemmas laskeuduttiin alkoi pian siellä täällä näkyä valkeita ja vaaleanpunaisia läikkiä.
Kirsikankukkia!
Tummat, pumpulaiset vuoret kirsikankukka-väriläiskineen, ympärillä tummaa, melkein mustaa merta, jonka halki lipuivat rauhassa erilaiset pikku kalastuspaatit ja troolarit pyyntihommissa. Kaiken taustalla soi Finnairin hissitaustamusiikki, joka taisi olla Tchaikovskya.
Niin imelältä kuin kaikki tuo kuulostaakin, minulla nousi pala kurkkuun. Ensimmäistä kertaa oikeasti iski se, kuinka paljon tätä matkaa oli stressannut, surrut ja odottanut, kuinka paljon oli tehnyt sen eteen että olisi nyt tässä, tässä pisteessä, kuinka kauan olen halunnut tänne päästä(LIIAN KAUAN).
Japanin suurlähetystössä oltiin varoiteltu että paikallisen Residence Cardin hankkimiseksi pitäisi passintarkastuksessa varautua odottamaan jopa kaksi tuntia, mikäli ruuhkaa olisi, mutta tilanne oli ohi noin vartin jonottamisen jälkeen viidessä minuutissa.
Ystävällinen ja ontuvasti englantia puhuva vanhempi japanilaismies tervehti iloisesti jonoon mentäessä, toinen samanlainen viittoi oikeisiin jonoihin, ja sitten tiskillä homma oli nopeasti selvä.
Asettakaa etusormien päät koneeseen, piip, kiitoksia, saimme sormenjäljenne, katsokaa kameraan, piip, siinä se.
Oman passini ja viisumini tarkastanut mies kyseli että olenko varma että haluan tulla opiskelija-viisumilla, vai haluaisinko täyttää muutamia lappuja tässä että voisin myös työskennellä täällä ollessani.
I think I will go with just this student visa, vastaan osoittaen viisumiani. Mies näyttää yllättyneeltä mutta hymyilee ja sanoo että homma OK, muista vain rekisteröidä osoitteesi tarvittavassa toimistossa kahden viikon sisään. Arigatou gozaimasu, hyvää päivänjatkoa teille.
Hyvä että samalla reissulla oli myös toinen opiskelija Muotsikasta, Milla, jonka kanssa olimme viestitelleet matkajärjestelyistä ynnä muista. Kun itse on tällainen hermoilija, joka luulee että pienikin vääränmuotoinen viiva paperissa aiheuttaa välittömän karkoituksen maasta, on hyvä että toinen on rauhallinen ja ottaa hommat lunkisti. Kyllä kaikki hoituu.
Ja niin hoituikin. Laukut saimme melkein saman tien tullessamme passin ja viisumien tarkastuksesta. Niiden kanssa sitten hetken pähkäröimme että minnekäs nyt edetään, kunnes hyvin pian lentokentän henkilökuntaan kuuluva mies tuli sanomaan "Come here. Finland?" "Yes...?" "Kochi kochi", ja sitten viitottiin läpi tullista, missä ei tarvinnut kuin antaa lappu missä todetaan, että ei ole tullattavaa.
Hermoilin koneessa ennen laskeutumista, että mahtaakohan suklaa olla sellaista mikä pitäisi merkitä tulli-korttiin, niin kuin taannoin Australiassa ollessani, mutta lentoemäntä huikkasi että ei mitään sellaisia. Hyvä niin. Olen sellainen murhe-marsu että toisinaan keksin huolia asioista, jotka eivät ole edes ajankohtaisia tai järkeviä.
Vaikka olimme tehneet MK:n lentokenttä-shuttleen varauksen vasta klo 12:sta - koska varasimme aikaa passien tarkastukseen - Milla meni tyynesti esittämään kuitin varauksesta MK:n lentokenttätiskille, kun saavuimme yhdeksän jälkeen ulos tullista. Aluksi varauksen löytymisessä oli ongelmia - eikä näistäkään tyypeistä kukaan puhunut juuri lainkaan englantia - mutta soittelun ja papereiden käymisen jälkeen varaus löytyi kuin löytyikin ja saimme luvan hypätä jo kello 10:ltä lähtevään shuttleen, eli minibussiin. Kaikki olivat hyväntuulisia ja avuliaita, ja peräkkäin kuului sekä "anteeksi" että "kiitos". Kuskimme otti kaikilta matkustajilta maksun etukäteen, pyyteli moneen otteeseen anteeksi kun emme olleet päässeet vielä lähtemään maksujen keräämisen vuoksi, ja sitten mennä hurautettiin matkaan.
Matka Kansain lentokentältä Kiotoon oli pysäyttävä. Odotin enemmän ruuhkia ja kalseita tehtaita, mutta sen sijaan saikin nähdä poukkoilevia metsäisiä vuoria, kirsikankukkapuita siellä täällä, pieniä ja somia kylkikyljessä olevia asuntoja, jotka pilkistivät vuorien välissä olevista laaksoista. Idyllistä maisemaa, sellaista mitä on nähnyt Miyazakin elokuvissa. Ja sitten tulivat valtatiet, kaupungit jotka jatkuivat ja jatkuivat, mutta jotka silti olivat siistejä, tiuhaan rakennettuja kortteleita, joiden välissä kukkivat kirsikkapuut. Vuorien juurella pilkisti esiin temppelin koristeellinen katto. Tehtaat erottuivat talomassojen keskeltä likaisina ja luotaantyöntävinä, ja sitten taas jostain ilmestyi äänivalli, joka oli niin kirkkaan vihreä kasveista että silmiin sattui. Ruuhkiksi niitä autosumia jotka ohitimme ei voinut sanoa.
Tämä on vastakohtaisuuksien maa, voin sanoa sen jo pelkän tämän päivän perusteella. On uutta ja vanhaa, taloja jotka tuntuvat istuvan saumattomasti siihen ympäröivään luontoon riitelemättä minkään kanssa, ja tehtaita jotka nousevat kolossaalisina jättiläisbetoniporsaina sikinsokin rakennettujen talojen joukosta kuin irvokkaat ja rumat hirviöt. On harmoniaa, ja sitten on kaoottisuutta.
Lämpötila tänään oli tosiaan +12 C, mikä on minulle yhtä kuin helle. Ilma on kosteaa, ja parin tunnin yöunien jälkeen shuttlessa matkustaminen oli uuvuttavaa, vaikka nähtävää riitti koko matkan ajan. Saavuimme suurin piirtein kahden tunnin ajamisen jälkeen Marikouji Kaikaniin, eli siis KIT:in International Houseen, missä tulen asumaan tämän 4 kuukautta.
Olin jo aiemmin sotkenut niin lentokoneessa kuin Kansaissa pari hassua japanin kielen sanaa(eli kiitos ja anteeksi), mutta check-in Marikoujissa oli siitä huolimatta typerryttävä.
Nuori nainen uteli aluksi - japaniksi tietenkin - että puhummeko me kumpikaan, Milla tai minä, japania. Vastasin siihen että minun japaninkielen taitoni ovat heikot, johon nainen vastasi reippaasti että "tee parhaasi" ja alkoi kertoa minulle paperiasioista japaniksi, kysyi onko meillä se etumaksu asuntoa varten käteisenä, minä kysyin paljonko, ja hän vastasi.
Vasta käytyämme esittelykierroksen läpi tajusin että olin juuri keskustellut jonkun kanssa japaniksi, niin että minä ymmärsin mitä hän tarkoitti, ja päinvastoin. Saimme asuntomme avaimet ja pian purinkin laukkujani pikku asuntooni. Tähän yksiöön kuuluu tosiaan jääkaappi, sähköliesi, vedenkeitin, wc, kylpyamme/suihku, sänky(ei patja, vaan sänky), vaatekaappi, sisäpuhelin, internet, kirjahylly, sekä kenkäkaappi ja työpöytä. Luulin huoneen olevan paljon pienempi kuin se onkaan. Luksusta tämä ei ole verrattuna Suomen asuntoihin - tietenkään - mutta ottaen huomioon kuinka paljon maksan tästä kuukaudessa vuokraa(laskut ym. mukaan laskettuna noin satasen), tämä on oikein toimiva. Netti pelaa, ja adapterin kanssa virtaa saa. Toimii.
Mutta, koska paikka on kivitalo, missä paljon pidetään ovia/ikkunoita myös auki, asunnot ovat melko kylmiä. Tulee mieleen kesämökillä olo kun pitäisi olla hellettä, mutta sateiden myötä onkin koleaa ja kosteaa.
Meikäläisen asunto on kuulemma nousevaan aurinkoon päin (ja sijaitsee kakkoskerroksessa), eli olen asuntolan viileimmässä osiossa. Toista ikkunaa varjostavat puut, toisesta näkyy vastakkaisiin huoneistoihin. Eli aivan suoraan auringonvalo ei tänne paista.
Se on loppujen lopuksi oikein hyvä, vaikkei nyt täällä viileydessä välttämättä ihan siltä tunnu. Kesällä kun lämpötila kipuaa +30 asteeseen, olen varmaankin asuntolan onnellisimpia asukkaita.
Mutta kodilta tämä asunto ei tunnu, ja sitä varten minun pitääkin kehitellä lista mitä juttuja tänne pitäisi kärrätä että tämä kodilta tuntuisi. Tuli jo ostettua WC-paperia, 2 litraa pullovettä - vaikka täällä voi kuulemma hyvin juoda kraanastakin - ja muutamia henkareita 100 yenin (lue: 83 sentin) kaupasta.
Esa, joka on ollut täällä jo 6 kuukautta samalta osastolta ja vuosikurssilta kuin minä, on ehtinyt jo tehdä huoneestaan hyvinkin kodikkaan pikkujutuilla, esim. halvoilla IKEA:n valaisimilla, jotka on Osakasta ostettu, keraamisilla kulhoilla - jotka ovat myös matkamuistoja - sekä pienellä ruukkukasvilla.
Olen kasvintappaja tahtomattani, joten kasvia en välttämättä osta, mutta esim. suihkuverho voisi olla kova sana. Tai pieni matto, niin kuin Milla toivoi omaan huoneeseensa. Tavaraa tänne varmasti kertyy joka päivä enemmän, mutta kalseudesta on päästävä eroon.
Tiedän jo tässä vaiheessa että tästä blogista tulee olemaan hyvin paljon apua sekä täällä vaihtoasioiden organisoinnissa ja sulattamisessa, että myöskin koti-ikävän hallinnassa. Vielä ei ole koti-ikävä, mutta en ole oikein ymmärtänyt edes kuinka pitkään täällä tulen olemaan, ja mitä tekemään. Pääsiäisloman ja Lahdesta poismuuton jälkeen tämä tuntuu lomalta! Mutta loppujen lopuksi olen täällä 121 päivää, ja siinä ajassa on kamalaa jos oma huone ei edes tunnu omalta.
Onhan tässä sulattelemista kaiken muunkin kanssa, mutta ihmiset tuntuvat olevan ystävällisiä ja avuliaita, niin muut asuntolan asukkaat kuin paikallisetkin. Tässä samassa asuntolassa on tietääkseni minun lisäkseni 4 muuta suomalaista, kaikki Muotsikasta, joten ei täällä ihan heti suomen kieltäkään unohda.
(Virallisesti) ensimmäinen postaus on aina pitkä ja sisältää hyvin vähän kuvia, joten huomenna lupaan olla vähän aktiivisempi ja kuvata kunnolla kaikkea. Niin kuin todellinen gaijin. Ja nyt nukkumaan ennen kuin menee taju!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti